Sivut

perjantai 25. lokakuuta 2013

Tunnustuksia

Hei, olen Piritta ja olen hurahtanut sukututkimukseen. Jo muutaman vuoden ajan olen häiriköinyt juhlissa, illanistujaisissa ja muissa tapaamisissa jauhamalla ystäville, sukulaisille, tutuille ja jopa tuntemattomille suu vaahdossa ja silmät kiiluen sukututkimuksesta ja suvustani. Olen vain niin vilpittömän innoissani kaikesta mitä löydän ja mitä tämä harrastus tuo tulleessaan. Minulla on taipumus ajatua yllättäviin ja joskus jopa hassuihin tilanteisiin ja tuntuu että se on vain lisääntynyt sukututkimusharrastukseni myötä. Siskoni joskus kehotti minua kirjoittamaan tarinat ylös, etteivät ne unohdu ja kovasti lupasin tehdä sen. En ole sanaakaan kirjoittanut tähän mennessä, mutta nyt teen asialle jotain. Sen sijaan, että väsäisin taas lopputtomasti työhakemuksia hankkiakseni itselleni tulevaisuuden tai täyttäisin apurahahakemuksia yhdistykselleni, ajattelin aloittaa blogikirjoittelun. Aivan, minä kirjoituskammoinen ihminen ajattelin aloittaa blogin pitämisen. Olen koko elämäni kammonnut kirjoitustehtäviä, koska minusta tuntuu etten osaa tuottaa ajatuksiani kirjoitettuun muotoon tarpeeksi täydellisesti. Puhun kyllä ummet ja lammet melkein mistä vaan, mutta kirjoittaminen on ollut aina yhtä tuskaa. Koska sukututkimus on minulle myös tietynlainen terapiamuoto, ajattelin että ehkä sen avulla voisin päästä kirjoituskammostani eroon. Nyt minulla ainakin riittää hetkeksi kirjoitettavaa. Jos annan itselleni luvan olla epätäydellinen lopputuloksessa, saan ehkä jopa tekstiä aikaiseksi. Ja mikäs sen mukavempaa tällaisena alkutalven kylmänä perjantai-iltana, kuin kaivella vähän menneitä.

Voi olla että tätä blogia ei lue kukaan ja ei sen niin väliä ole, kunhan saan johonkin purettua näitä tarinoita. Tekstini tulee varmasti sisältämään kielioppivirheitä ja kirjoitusvirheitä, mutta yhdyssanavirheet yritän pitää poissa, koska niistä saan päänsäryn. Tekstejäni saa kommentoida, minulle voi antaa vinkkejä, kannustaa, halata, taputtaa, ihailla, ylistää, mutta älkää haukkuko, siitä tulee paha mieli.

Kiinnostuin aikoja sitten sukututkimuksesta, erityisesti Ruutikaisten tutkimisesta. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän sukua isoisoisääni, Eliel Ruutikaista, pidemmälle. Hänetkin tiedettiin vain nimeltä, koska pappani ei hänestä puhunut ja kukaan ei ollut kiinnostunut kyselemään. Hyvin tyypillinen tarina. Pappani oli useimmiten sitä mieltä ettei ole sukua kenellekkään.

Meidän perheessä on ollut aina käsitys, että muut Suomessa asuvat Ruutikaiset eivät ole meille sukua. Meidän perhe on sukuhaaramme ainoat Ruutikaiset, jotka asuvat Suomessa, koska isäni vanhemmat ja yhdeksän sisarusta muuttivat 70-luvulla Ruotsiin. Isovanhempani palasivat 90-luvun taitteessa takaisin Suomeen, Kärsämäelle, viettämään eläkepäiviään. Uteluni muista Ruutikaisista on aina kuitattu toteamalla, että ei olla sukua, koska joku on joskus sanonut niin. Pappani hautajaisissa 2009 käppäilin Kärsämäen hautausmaalla ja huomasin useissa hautakivissä Ruutikaisia. Silloin päätin että lakkaan kyselemästä ja ryhdyn itse selvittämään asiaa. Tämän päätöksen seurauksena olen ajautunut jos jonkinlaisiin tilanteisiin; hauskoihin, koskettaviin ja ikimuistoisiin. Olen tutustunut uusiin, mahtaviin ihmisiin. Ensitöikseni selvitin väestörekisteristä kuinka paljon Ruutikaisia ylipäänsä on. Koska Ruutikaisia nykyisenä nimenä on vain vähän päälle sata, olin vakuuttunut että kyllä meidän täytyy keskenään olla sukua, edes kaukaista. Olettamustani tukee myös se, että kaikkien Ruutikaisten tiet matkalla menneisyyteen päätyy jossain vaiheessa Kärsämäelle. Aina tietyin väliajoin harrastan puhelinhäiriköintiä valitsemalla satunnaisen Ruutikaisen fonectasta ja soittamalla hänelle. Tähän asti kaikki Ruutikaiset, joihin olen ottanut yhteyttä, ovat olleet minulle sukua.

Ruutikaisten lisäksi tutkin äidinäidin sukua, Wuornoksia (kirjoitetaan Suomessa useimmiten Vuornos). Tyyne-mummusta ja hänen äidistaan minä olen kuullut paljon tarinoita, koska äitini suvussa on kerrottu niitä eteenpäin. Tyyne-mummu asui meidän luona ja muistan hänet hämärästi, vaikka olinkin vain kolmen kun hän nukkui pois. Muistan jo lapsena pyytäneeni äitiä kertomaan uudestaan ja uudestaan tarinoita isomummusta, Annasta, joka lähti Amerikkaan ja perusti sinne karkkikaupan. Tarina päättyy hyvin surullisesti, mutta silti halusin aina kuulla sen uudestaan. Varsinkin äitini suvun tarinat eivät välttämättä ole kovin kauniita ja ruususia, mutta koen saavani niistä voimaa itselleni ja elämääni.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti