Hei, olen Piritta ja olen hurahtanut
sukututkimukseen. Jo muutaman vuoden ajan olen häiriköinyt
juhlissa, illanistujaisissa ja muissa tapaamisissa jauhamalla
ystäville, sukulaisille, tutuille ja jopa tuntemattomille suu
vaahdossa ja silmät kiiluen sukututkimuksesta ja suvustani. Olen
vain niin vilpittömän innoissani kaikesta mitä löydän ja mitä
tämä harrastus tuo tulleessaan. Minulla on taipumus ajatua
yllättäviin ja joskus jopa hassuihin tilanteisiin ja tuntuu että
se on vain lisääntynyt sukututkimusharrastukseni myötä. Siskoni
joskus kehotti minua kirjoittamaan tarinat ylös, etteivät ne unohdu
ja kovasti lupasin tehdä sen. En ole sanaakaan kirjoittanut tähän
mennessä, mutta nyt teen asialle jotain. Sen sijaan, että väsäisin
taas lopputtomasti työhakemuksia hankkiakseni itselleni
tulevaisuuden tai täyttäisin apurahahakemuksia yhdistykselleni,
ajattelin aloittaa blogikirjoittelun. Aivan, minä
kirjoituskammoinen ihminen ajattelin aloittaa blogin pitämisen. Olen
koko elämäni kammonnut kirjoitustehtäviä, koska minusta tuntuu
etten osaa tuottaa ajatuksiani kirjoitettuun muotoon tarpeeksi
täydellisesti. Puhun kyllä ummet ja lammet melkein mistä vaan,
mutta kirjoittaminen on ollut aina yhtä tuskaa. Koska sukututkimus
on minulle myös tietynlainen terapiamuoto, ajattelin että ehkä sen
avulla voisin päästä kirjoituskammostani eroon. Nyt minulla
ainakin riittää hetkeksi kirjoitettavaa. Jos annan itselleni luvan
olla epätäydellinen lopputuloksessa, saan ehkä jopa tekstiä
aikaiseksi. Ja mikäs sen mukavempaa tällaisena alkutalven kylmänä
perjantai-iltana, kuin kaivella vähän menneitä.
Voi olla että tätä blogia ei lue
kukaan ja ei sen niin väliä ole, kunhan saan johonkin purettua
näitä tarinoita. Tekstini tulee varmasti sisältämään
kielioppivirheitä ja kirjoitusvirheitä, mutta yhdyssanavirheet
yritän pitää poissa, koska niistä saan päänsäryn. Tekstejäni
saa kommentoida, minulle voi antaa vinkkejä, kannustaa, halata,
taputtaa, ihailla, ylistää, mutta älkää haukkuko, siitä tulee
paha mieli.
Kiinnostuin aikoja sitten
sukututkimuksesta, erityisesti Ruutikaisten tutkimisesta. Kukaan ei
oikein tuntunut tietävän sukua isoisoisääni, Eliel Ruutikaista,
pidemmälle. Hänetkin tiedettiin vain nimeltä, koska pappani ei
hänestä puhunut ja kukaan ei ollut kiinnostunut kyselemään. Hyvin
tyypillinen tarina. Pappani oli useimmiten sitä mieltä ettei ole
sukua kenellekkään.
Meidän perheessä on ollut aina
käsitys, että muut Suomessa asuvat Ruutikaiset eivät ole meille
sukua. Meidän perhe on sukuhaaramme ainoat Ruutikaiset, jotka asuvat
Suomessa, koska isäni vanhemmat ja yhdeksän sisarusta muuttivat 70-luvulla
Ruotsiin. Isovanhempani palasivat 90-luvun taitteessa takaisin
Suomeen, Kärsämäelle, viettämään eläkepäiviään. Uteluni
muista Ruutikaisista on aina kuitattu toteamalla, että ei olla sukua,
koska joku on joskus sanonut niin. Pappani hautajaisissa 2009
käppäilin Kärsämäen hautausmaalla ja huomasin useissa
hautakivissä Ruutikaisia. Silloin päätin että lakkaan kyselemästä
ja ryhdyn itse selvittämään asiaa. Tämän päätöksen
seurauksena olen ajautunut jos jonkinlaisiin tilanteisiin;
hauskoihin, koskettaviin ja ikimuistoisiin. Olen tutustunut uusiin,
mahtaviin ihmisiin. Ensitöikseni selvitin väestörekisteristä
kuinka paljon Ruutikaisia ylipäänsä on. Koska Ruutikaisia
nykyisenä nimenä on vain vähän päälle sata, olin vakuuttunut
että kyllä meidän täytyy keskenään olla sukua, edes kaukaista.
Olettamustani tukee myös se, että kaikkien Ruutikaisten tiet matkalla menneisyyteen päätyy
jossain vaiheessa Kärsämäelle. Aina tietyin väliajoin harrastan
puhelinhäiriköintiä valitsemalla satunnaisen Ruutikaisen
fonectasta ja soittamalla hänelle. Tähän asti kaikki Ruutikaiset,
joihin olen ottanut yhteyttä, ovat olleet minulle sukua.
Ruutikaisten lisäksi tutkin äidinäidin
sukua, Wuornoksia (kirjoitetaan Suomessa useimmiten Vuornos).
Tyyne-mummusta ja hänen äidistaan minä olen kuullut paljon
tarinoita, koska äitini suvussa on kerrottu niitä eteenpäin.
Tyyne-mummu asui meidän luona ja muistan hänet hämärästi, vaikka
olinkin vain kolmen kun hän nukkui pois. Muistan jo lapsena
pyytäneeni äitiä kertomaan uudestaan ja uudestaan tarinoita
isomummusta, Annasta, joka lähti Amerikkaan ja perusti sinne
karkkikaupan. Tarina päättyy hyvin surullisesti, mutta silti
halusin aina kuulla sen uudestaan. Varsinkin äitini suvun tarinat
eivät välttämättä ole kovin kauniita ja ruususia, mutta koen
saavani niistä voimaa itselleni ja elämääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti